ENDUROPÖRÄYS –05
Tuo hilpeä kaikkien kuramopoilijoiden yhteinen makkaranpaistotapahtuma 24.9.2005
Tamminiemen endurosahuri oli tänä vuonna ottanut varman päälle tuon kelipolitiikan kanssa ja varannut asialliset kelit koko syksylle - ja enduropöräys osui keskelle! Vielä kun osallistujiakin oli mallikkaasti ja ympyrät Tammivuoren kupeella kaikin puolin kohdallaan, niin palikat taas yhteen hyvään syyhyn harrastaa enduroa oli kasassa. Todella iso kiitos sahurille, joka jaksaa aina hoitaa tämän kahinan kunnolla kotiin!
Enduropöräykselle on tyypillistä osallistujakaartin heterogeenisuus; ajajia on aloittelijasta vanhoihin pieruihin saakka. Kaikki ovat taatusti tervetulleita, reitti on kaikkien ajettavissa (osan matkaa saattaa tosin olla asiallista työnnellä porukassa) ja aikaa ei oteta (ei edes pyydettäessä, sillä kaikki nautiskelevat olennaisesta!!!). Tässä tapahtumassa pääsee alkavakin enskakuski rupattelemaan kokeneempien kanssa ja myös perehtymään että miten se liukas mäki oikein ajetaan. Ei muuta kun jää parkkiin hankalalta tuntuvan kohdan viereen, syö mustikoita ja seurailee muiden suorituksia.
Hienoa että mukaan porukkaan osallistuivat viime jutussa kuuluttamani naiskuskit Tanja Malinen ja Sirkku Kannisto. Oli harmi että pitkän linjan offroadmoottoripyöräilyurheilija ja varmaankin Suomen, jos ei koko pallon värikkäin naisenduromotoristi Jäntin Maire päässyt liikkeelle kuin sauvojen kanssa. Ladysixi vaati veronsa.
Noo…Jäntin enduroperheen mainetta yritti pitää yllä isukki-Olli. Kyllä se vanhakin vielä könysi Tammivuoren laelle, vaikka kovin hikinen oli kalju sitten nuotiolla. Saivatpahan tarkkaavaisimmat oppia kuinka sitä mopoa oikein ajetaan (eivätkä vähiten paikkakunnan omat moponkantaja-Markot).
Kaluston pois myynenä hängöraund-harrastajanakin sitä mielellään nauttii hyvästä lajista ja Enduropöräyksen poikkeuksellisen suvaitsevasta ilmapiiristä. Jos kuramopoilu kiinnostaa, niin ei kun messiin vaan ajamaan tai katselemaan, koska jo pelkästään maisemat Tammivuorelta ovat yhden visiitin arvoiset! Tosin kaluston on kuiteskin syytä olla lajiin sopivaa rupulikumimallia, sillä Markon ja Jarkon (ekskursio lähitienoollekkin oli järjestetty) ajomestat edustavat semmoista perinteistä enskamaastoa, joka syö kuskia , muoviosia ja vilkkuja! Tässä porukassa on aina avuliaita ja kokeneita mopoilijoita, jotka ovat valmiita antamaan ohjeita ja vinkkejä ajoon ja mopon laittoon…joskus silloinkin kun sitä ei niin pyydäkään! Eritoten pitää olla kärsivällinen kameran kanssa heiluvan Ktm-lippalakkisen jalkamiehen kanssa, joka ei malta ikinä pitää suutansa kiinni!!!!
Kuten jo mainitsin, niin Ktm muutti viime talvena Koijärvelle ja etenee siellä, vaihtelevassa maastossa, jos vaan kuski pysyy mukana! Tilalle meidän perheeseen ilmestyi Ameriikan mopo – semmonen lapiopää kaheksankymmentäluvun alusta. Ilahtuneena olen pannut merkille, että rassattavan määrä ei ole ainakaan vähentynyt! Ylimääräisenä investointina, muutenkin laihaan harrastebudjettiin tulivat siis tuumaiset työkalut, joita tosin on tarvittu ennenkin, vaikkei näin paljoa ja usein (David Brown ja Mini)!
Väkisinkin sitä on tullut ajellessa mietittyä moottoripyöräilyharrastuksen monipuolista kirjoa. Kuskia, kulkuneuvoa ja lajia on vaikka millä mitalla. Meitä voisi ruveta jakamaan vaikkapa kilpa- ja harrastajamotoristeihin, kura- ja katumotoristeihin, japsi-, britti- ja hd-kuskeihin, hevosvoimaonanoijiin ja maltillisempiin tai pomppereihin ja nössöihin.
Itelle tämä harrastus on reilun parin kymmenen vuoden aikana on tarjonnut ajamisen nautintoa (nautintoa jopa hd:lla – uskokaa pois!!!) ja sopivan määrän rassaamista. Kyllä osa tätä touhua on vekottimien kunnossapitäminen ja korjaaminen. Pelkkä kartan syynääminen ei riitä ennen reissuun lähtöä, vaan fiilistelyä pitää jatkaa mopon huollon parissa. Enskapuolella itseaiheutettu kivistys kaluston osalta vaati joskus aika isoa vasaraa, ennenkö pääsi seuraavaan rapakkoon rypemään. Nyt se Lyyli tuolla tallissa odottaa pientä ihmettä että siitä saa ensi kesäksi luotettavan ja mukavan kulkuneuvon! Näissä vehkeissä riittää aina rassattavaa, jokaiselle edellytystensä mukaan. Toinen purkaa 4-pyttysen koneen ihan mielenkiinnosta ja kasaakin sen melkein yhtä monta kertaa; toiselle riittää mopon pesu ja puunaus. Pitäisikö siis heittää ilmaan väite että meitä motoristeja ei yhdistä renkaiden lukumäärä (sivuvaunu-/trikekuskit haloo), sylintereiden lukumäärä (josko pari pyttyä riittäisi), vapauden tunne (tekoromanttista soopaa) tai mikään muukaan… paitsi rasvaiset kädet. Kohta otetaan kiinni lumikolasta mutta sitten taas keväällä rasvainen käsi rasvaisessa kädessä kohti huimia seikkailuja!
t: hdj
ps. ainoa asia mikä moottoripyöräilyn harrastamisessa oikeasti suututtaa ja harmittaa on ehdottomasti yleistäminen!